Hitsi, tämäkin postaus on kaksi päivää myöhässä, mutta minkäs teet kun aika menee niin nopeaa tahtia, ettei perässä meinaa pysyä. Tämä seitsemäs viikko oli eräänlainen koettelemusten sekä onnen viikko. Aika tasaisesti siis positiivista ja hieman sitä epäonneakin. Ai miksi, no minäpä kerron.
Eräänä myöhäisenä iltana istuin sängyssä tuttuun tapaan vauva jo monta tuntia itkeneenä ja pystyasennossa häntä pidellen. Pompin ja hytkyin ja yritin vain jaksaa. Tuntui pahalta pienen puolesta, mutta myös oma jaksaminen mietitytti. Juttelin whatsappissa äitiystävien kanssa ja se oli mitä tarvitsin juuri sillä hetkellä. Olin aiemmin päivällä saanut tietooni lääkärin, joka Kouvolassa auttaisi pieniä ja uskoi tähän refluksin olemassaoloon. Sain illan mittaan käydystä keskustelusta apua, tukea ja vinkkejä. Juuri niitä tarvitsin ja se oli sellainen virtuaalinen potku pyllylle – varasin Mehiläiseen ajan ja jo kahden päivän päästä istuimme vastaanotolla.
Ennen tuota varattua aikaa olimme käyneet vauvan kanssa jo päivystyksessäkin, kun esikoisen jälkeen vauvakin sairastui flunssaan. Pieni oli aivan tukkeessa ja yski, sekä refluksi paheni taudin myötä, joten pitkin yötä nostelin vauvaa ylös ja taputin selkää, jotta henki kulkisi taas paremmin. Aamulla tuon sumuisen yön jälkeen kävimme tarkastuksessa ja ottamassa hieman höyryä ja lääkettä. Nyt olemme oikeastaan vain sinnitelleet taudin kanssa, koska kuumetta ei onneksi ole, joten tämän kanssa on vain pärjättävä kotona.
Mutta tuo Mehiläisen vastaanotolla käynti muutti arkeamme hurjasti. Lääkäri tutki tarkasti ja kyseli paljon vauvan oireista, sekä oli huolissaan pienen flunssastakin. Me menimme sinne refluksin takia, mutta lääkäri halusi myös tutkia flunssaa sekä antoi toimintaohjeita sen varalle. Lääkäri määräsi refluksista kärsivälle vauvalle Gaviscon-lääkettä, mikä auttoi oikeastaan heti. Nousut vähenivät ja meillä on aika nauravainen vauva. Hänestä huomasi heti, että olo parani – iloinen poika kuoriutui aloitettuamme lääkekuurin. Nyt annamme 4-5 krt ruokailun jälkeen pienen annoksen Gavisconia ja elämä on helpottunut hurjasti.
Se mikä yllätti minut suuresti tuon lääkärikäynnin aikana oli se, että meidän vauvalta oli synnytyksen yhteydessä murtunut solisluu, mutta kukaan ei tuota huomannut. Ihmettelin miehen kanssa, kun vastasyntynyt huusi kuin viimeistä päivää aina kun häntä nosti ylös syliin. Pelästyimme miehen kanssa, että satutimme häntä ja miten esikoinen olikaan niin rauhallinen tähän vauvaan verrattuna. Lopulta ajattelimme hänen olevan vain niin paljon herkempi tapaus, että eiköhän se ajan kanssa mene ohi – menihän se, koska murtuma luutui. Lääkäri ei edes kotiutumistarkastuksessa tätä huomannut, mutta nyt vajaan seitsemän viikon iässä tämä "ihmeidentekijä" lääkäri huomasi solisluun murtuneen, mutta kuitenkin luutuneen hyvin. Itsestäänhän nuo paranevat, mutta itseäni lähinnä ärsytti ja itketti, että olemme kiusanneet vauvaamme kovasti ensi päivinä, sillä emme olleet tienneet tästä murtumasta. Sydämeni oikeastaan särkyi tästä tiedosta.
Tämän koko postauksen voisi kiteyttää niin, että kyllä äiti tietää aina parhaiten. Olisi pitänyt vain luottaa äidinvaistooni ja viedä lapsi aiemmin lääkäriin, vaikka neuvolalääkäri vähätteli kaikkea, sekä synnytyssairaalassa minun olisi pitänyt tiedustella tätä kummaa kipuitkua, joka silloin aiheutui vauvalle.Tunnisteet: Vauva
