Ajoittain tuntuu, että eikö se ultra lähesty koskaan, kun taas toisaalta mietin viikkojen vain suhahtavan ohitsemme. Näitä viikkoja miettiessäni huomaan kaipaavani jotain; vertaistukea ja samassa tilanteessa olemista. En tarkoita, etteikö mies olisi tukena kun ähisen raskausjuttuja, mutta ymmärrän olleeni esikoista odottaessani todella ainutlaatuisessa tilanteessa; yksi parhaimmista ystävistäni oli samaan aikaan raskaana – vain 10 päivän erolla.
Nyt kun tätä samaa tilannetta ei ole, vaikka tiedän lähellä olevan kuukauden tai kahden päästä laskettuja aikoja, mutta ei ketään joka olisi niin lähellä, että voisin samaistua jokaiseen hetkeen hänen kanssaan. Sitä tilannetta kaipaan nyt kovasti. Se oli parasta kun pystyi vertailemaan oireita ja kiroamaan alkuraskauden kivut ja ärsytykset, eikä toista ottanut tämä valitus ollenkaan päähän – olihan tilanne molemmille niin tuttu, ettei voinut olla ymmärtämättä toisen tuskaa tai iloa. Onhan tässä odotuksen varrella paljon iloa, mutta täytyy myöntää, että surut on vaikeampi jakaa, jos ei ole varma toisen ymmärryksestä.
Uskon selviäväni tästä odotuksesta "yksin", mutta haikailen viime raskauden tukiverkoston perään. Kiitos tälle aarteelle siitä! <3 Kenen kanssa minä nyt törmään mahakummut yhteen tömisten? Jep, sekin on mahdollista, kun viimeisillään olevat naiset pyörivät samojen vaaterekkien ympärillä; omia mittasuhteita on vaikea siinä kohtaa enää hahmottaa.
Nyt raskausviikko 23+6Tunnisteet: raskaus
